Gone baby gone!!!

Nyt on todellakin lähdön hetket käsillä. Kahden tunnin kuluttua olen toivottavasti jo matkalla kohti ihanaa pikku(todellakin pikkuruisen pikkuista)opiskelijaboxiani. Vatsassa möyrii perhoset jo hurjaa vauhtia, jännittää hirmuisesti.

Huomenna se alkaa! Ihanakamala koulu. Toivottavasti muitakin jänskättää yhtä paljon kuin mua... Hesarissa oli tänään juttu jossa jaeltiin ohjeita ekaluokkalaisen vanhemmille, sovelsin sitä vähän itseeni (täysi-ikäisyys kun on on saavutettu jo aikaa sitten, en viittinyt äitiä jutulla rasittaa), ja kauhistuin vain entisestäni siitä mitä kaikkea pitääkään ottaa huomioon! Täytyy pitää huolta että kengät ovat kätevät laittaa jalkaan ja ottaa pois sekä pysyvät jalassa kovemmassakin menossa, tarrakiinnitystä suositeltiin. Apua, mulla ei ole tarralenkkareita! Sitten suositeltiin jo ennen koulun aloitusta harjoittelemaan kotona pöytätapoja, kärsivällisyyttä ja pettymyksiin tottumista. Tajusin että enhän mä todellakaan ole valmis tulevaan koitokseen, kukaan ei ole kouluttanut mua pitkään aikaan vaan olen saanut tehdä oman pääni mukaan ja avata suuni kun haluan. Koulussa viitataan, niin siinä väitettiin! Äitiiiii!!!

Huhhuh. Vaatteetkin artikkelissa mainittiin, pitäisi olla vähintäänkin sateen ja kuran kestävät ulkovaatteet, ellei jopa ihan perinteiset kurahousut. Kurahousut kuulemma saattavat tuntua koululaisen mielestä kuitenkin liian nössöiltä, joten perusulkoilupuku voisi riittää. Heijastimet sen sijaan täytyisi ehdottomasti olla jo valmiiksi vaatteisiin kiinni ommeltuina.

Meinaan kyllä nyt uhmata näitä ohjeita, jätän tarralenkkarit ehkä sittenkin suosiolla kauppaan ja kuorrutan itseni jollain muulla kuin kuravaatteilla. Ballerinat jalkaan, legginssit ja mekko tai vaihtoehtoisesti farkut ja röyhelöpaita päälle. Jakku vielä kruunaamaan kokonaisuus. Toivottavasti äiti ei suutu... Lupaan olla varovainen. Ja reipas.

Ps. Kuvan koulu-look: Coutique Retro Furniture Print Contrast Waistband Dress, Asos.

The tired and the restless

Tämänhetkisestä elämästäni ei saisi aikaiseksi kovinkaan mielenkiintoista saippuaoopperaa. Väsynyt ja levoton on olo, ulkonäkökin on harmaa, hikinen ja pöllähtänyt. Telkkarissa ihmiset sentään heräävät aamullakin hehkeinä meikit naamassa, tukka suloisesti sekaisin ja silmät söpösti sikkuralla. Todellisuus ei ole yhtä kaunista. Onneksi. Onneksi sen ei tarvitse olla, paitsi tietysti todellistakin todellisimmissa tosiTV-sarjoissa. Kuvausten alkaessa täytyy olla kuvauskunnossa, olet sitten juuri herännyt tai itkenyt naamasi punaiseksi ja turvonneeksi. Tosin itkukohtauskin olisi vielä parempi, jos sen saisi nauhalle. Kunhat et näytä liian rumalta, etteivät katsojat säikähdä nähdessään liiankin todellisen näköisen hahmon ruudussa. Luin jostakin, että The Hills -tähti Lauren Conrad iloitsi jättäessään ohjelman, että elämä ilman kuvauksia on paljon helpompaa. Kuvaukset kun rajoittivat ilmeisesti vaatevalintoja. Niin vilisevät kuviot vaatteissa, kuin hentoiset alusvaatteet olivat kiellettyjä. Kuviot eivät kuulemma näytä hyvältä ruudussa, ja alusvaatteiden täytyi olla runsaita (mummo)malleja, jotta niihin voisi tukevasti kiinnittää mikit. Kamalaa. Joten iloitkaamme me todelliset ihmiset tästä arvokkaasta valinnanvapaudesta. Vaikka naama ei aina olisi primakunnossa, ja olo olisi mitä kamalin, ainakaan kukaan ei tule sanomaan mitä saan ja en saa pukea päälleni. Jei. Ilo se on pienikin ilo.

The waiting game

"Kiitos että soititte asiakaspalveluumme. Jonotusaika on tällä hetkellä yli kuusi minuuttia." Klik. Hetken päästä uusi yritys. "Kiitos että soititte asiakaspalveluumme. Jonotusaika on tällä hetkellä yli seitsemän minuuttia." Ei ole todellista... Pimpelipom, pimpelipompom, soi vieläkin päässä. "Hetki vielä." Aargh. "Hetki vielä." ..."Hetki vielä." Odottaminen ei ole yhtään mun juttu, eikä kyllä myöskään käytännön asioiden hoitaminen. Kärsivällisyys ja käytännöllisyys eivät kuulu hyveisiini. Mitä muuta tässä voi tehdä, paitsi odottaa? Keskiviikkona pitäisi lähteä, ja torstaina alkaa koulu. Paluu koulun penkille noin kuuden (!) vuoden jälkeen. Jännittää kamalasti, mutta samalla odotan innolla kaikkea uutta. Jännitystä ja odottamista voi helpottaa tietysti pesemällä pyykkiä, ostamalla vielä puuttuvia tavaroita ja soittelemalla asiakaspalvelunumeroihin. Ei kun odotas, viimeksi mainittu ei ainakaan oloa helpottanut. Pysähtynyt fiilis on joka paikassa, ja samalla aika kuluu ihan liian nopeasti, ja tuntuu ettei millään ehdi tehdä kaikkea mitä pitäisi. Odottaminen eikä myöskään kauhea tekeminen tunnu hyödyttävän mitään. Päätin siis ainakin yrittää ottaa rennosti leffaillan parissa. JAI HO! Oli hurjan korkeat odotukset, mutta Slumdog Millionare ei ihan niitä vastannut. Hollywoodissa on taas päätetty hehkuttaa tiettyä elokuvaa, ja kun hype alkaa siihen tietysti kaikki osallistuvat, Oscareita myöten. Se nyt ei tietenkään mikään yllätys ole, vaikka herrat ovatkin siellä raadissa varmasti miettineet kuinka tänä vuonna tuetaankin sitten erikoista elokuvaa, siinähän on sentään intialaisia lapsinäyttelijöitä eikä yhtään valmista jenkkistaraa! No, jäi elokuvasta ainakin iloinen mieli, vaikka lapsi"tähdet" jäivätkin slummeihin asumaan, ilman miljoonia. Jos leffan parasta antia ovat musiikki ja lopputekstit, enpä tiedä oliko se kuitenkaan ihan kaiken hypen arvoinen.

New shoes, old undies

Viimeisiä päiviä ennen kahden kodin välillä elämistä. Toivottavasti en elä seuraavaa kolmea vuotta kuitenkaan jonkinlaisessa välitilassa, aina menossa eikä koskaan perillä, aina siellä muttei koskaan täällä, vaan molemmissa kaupungeissa täysipainoista elämää. Uudet kengät ja vanhat alusvaatteet on viety jo uuteen kotiin, vielä pitäisi pestä vanhoja lakanoita ja ostaa uusia kattiloita ja pannuja. Ja tässä kaikessahan on siis logiikka, ja vedenpitävä sellainen. Mitä joku näkee sitä ei toiset näe ollenkaan ja niin edelleen. Jos joku miettii mitä allekirjoittanut mahtaa aikoa kirjoitella ja kertoa elämästään, turha kysyä, kun en sitä itsekään tiedä. Luotan siihen että kaikki lähtee rullaamaan kuin itsestään, ainakin jos pikkasen potkii. Pitää vaan lukea eteenpäin. Eiköhän se selviä.