The waiting game

"Kiitos että soititte asiakaspalveluumme. Jonotusaika on tällä hetkellä yli kuusi minuuttia." Klik. Hetken päästä uusi yritys. "Kiitos että soititte asiakaspalveluumme. Jonotusaika on tällä hetkellä yli seitsemän minuuttia." Ei ole todellista... Pimpelipom, pimpelipompom, soi vieläkin päässä. "Hetki vielä." Aargh. "Hetki vielä." ..."Hetki vielä." Odottaminen ei ole yhtään mun juttu, eikä kyllä myöskään käytännön asioiden hoitaminen. Kärsivällisyys ja käytännöllisyys eivät kuulu hyveisiini. Mitä muuta tässä voi tehdä, paitsi odottaa? Keskiviikkona pitäisi lähteä, ja torstaina alkaa koulu. Paluu koulun penkille noin kuuden (!) vuoden jälkeen. Jännittää kamalasti, mutta samalla odotan innolla kaikkea uutta. Jännitystä ja odottamista voi helpottaa tietysti pesemällä pyykkiä, ostamalla vielä puuttuvia tavaroita ja soittelemalla asiakaspalvelunumeroihin. Ei kun odotas, viimeksi mainittu ei ainakaan oloa helpottanut. Pysähtynyt fiilis on joka paikassa, ja samalla aika kuluu ihan liian nopeasti, ja tuntuu ettei millään ehdi tehdä kaikkea mitä pitäisi. Odottaminen eikä myöskään kauhea tekeminen tunnu hyödyttävän mitään. Päätin siis ainakin yrittää ottaa rennosti leffaillan parissa. JAI HO! Oli hurjan korkeat odotukset, mutta Slumdog Millionare ei ihan niitä vastannut. Hollywoodissa on taas päätetty hehkuttaa tiettyä elokuvaa, ja kun hype alkaa siihen tietysti kaikki osallistuvat, Oscareita myöten. Se nyt ei tietenkään mikään yllätys ole, vaikka herrat ovatkin siellä raadissa varmasti miettineet kuinka tänä vuonna tuetaankin sitten erikoista elokuvaa, siinähän on sentään intialaisia lapsinäyttelijöitä eikä yhtään valmista jenkkistaraa! No, jäi elokuvasta ainakin iloinen mieli, vaikka lapsi"tähdet" jäivätkin slummeihin asumaan, ilman miljoonia. Jos leffan parasta antia ovat musiikki ja lopputekstit, enpä tiedä oliko se kuitenkaan ihan kaiken hypen arvoinen.